torstai 17. huhtikuuta 2014

Madeira Island Ultra Trail - kisaraportti


Ennen kilpailua

Majoituimme Funchaliin, josta oli noin tunnin bussimatka kisakeskukseen. Pistin kamat kasaan vasta kisapäivänä ja pakkailujen jälkeen reilun parin tunnin päiväunet siivittivät päivän kulkua ennen siirtymistä kisapaikoille. Kisa alkoi tasan keskiyöllä, joten olin valmiiksi pyrkinyt siirtämään unirytmiä myöhemmäksi ja päikkäreitäkin oli tullut harjoiteltua aikaisempina päivinä ahkerasti.

Mitään kovin ihmeellistä tankkausta en tee ennen kisoja. Viimeisellä viikolla välttelen maitotuotteita ja viimeisenä päivänä ainoastaan kahvissa on maitoa, mutta muuten tankkaaminen perustuu vain normaaliin hyvään syömiseen. Näin siis tälläkin kertaa. Tärkein asia pitkissä kisoissa on kuitenkin mielestäni, että vatsa toimii läpi kisan eikä niinkään energiavarastojen ahtaminen ennen kisaa.

Kisan aikaiset kamat ja kahden drop bagin sisältö levällään


Hyppäsin viimeiseen julkiseen bussiin, jolla vielä ennätti yhteiskuljetukseen Machicosta lähtöalueelle Porto Moniziin. Saavuin paikalle drop bag -pussukoiden kanssa ja ryhdyin ihmettelemään, että mihin ne voisi käydä jättämässä. Aikani parkkipaikalla pyörittyäni ja kyseltyäni muilta kilpailijoita, Vilppu ilmestyi pelastamaan ja osasi kertoa, että pussit viedään lähtöpaikalle. Hengailua parkkipaikalla ja lopulta bussin kyytiin, jossa yritin vielä ottaa unenpäästä kiinni huonolla menestyksellä kun eteläeurooppalainen puhe pauhasi kovempaa kuin itse bussi Madeiran nousuissa.

Suomen poijjaat valmiina valloittamaan Madeiran naiset levadat. Kuva Annalta


Starttipaikalla hengailua

Bussilla saavuttiin reilu tunti ennen starttia Porto Moniziin, jossa sitten hengailua muiden kisailijoiden kanssa. Portugalilainen ja norjalainen kisailija kertoivat mm. että heidän kotimaissaan on menossa melkoinen polkujuoksubuumi. Muutama vuosi sitten ei kuulemma ollut kuin pari hassua kilpailua tarjolla ja nyt niitä nousee kuin sieniä sateella.

Lauma kerääntymässä lähtökarsinaan. Juoksijoita startissa n. 400 eli 115km ja 85km matkojen lähtijät.


Paukku ja ensimmäinen pieni mäki


Ensimmäinen reilu 300m nousu antoi esimakua siitä, mitä reitillä olisi tarjottavana. Chorier sanoo blogissaan mäen nousukulmaksi yli 20 astetta. Kuten kaikissa kilpailuissa lauma säntäsi liikkeelle liian reippaasti ja noin 200m nousun jälkeen alkoi tulla pahasti sakkaavia kilpailijoita selkä edellä vastaan. Ensimmäinen nousu tultiin kilpailussa onneksi tietä pitkin joten siinä mahtui hyvin ohittamaan.

Lasku tältä ensimmäiseltä matalalta mäeltä tultiin kuitenkin pienempää polkua melko jyrkästi ja tasoerot alamäkitekniikassa ja -vauhdissa alkoivat selkeästi korostua ja jonoja muodostua. Oma suunnitelma oli pysyä kohtuu vauhdikkaiden ryhmässä mukana, jotta sitten ensimmäisessä isossa nousussa olisi vetoapua. Kyläläisiä oli vielä ennen pidempiä nousuja mukavasti reitin varrella hurraamassa. 

Ekat pitkät nousut ja laskut - jyvät karsiutuu akanoista

Ensimmäiseen isoon nousuun lähdettäessä porukka oli pirstaloitunut kohtuullisesti ja kun vilkuili taaksepäin niin toisella seinämällä näkyi pitkä valojuova laskeutuvia juoksijoita. Kaivoin sauvat repusta ja etsin katseella edestä sopivia selkiä peesattavaksi. Oma sauvominen tuntui aika tehokkaalta loivemmissa kohdissa ja selät vaihtuivat pikku hiljaa. Kuitenkin alkoi käydä selväksi, että rinteet ovat todella jyrkkiä ja pakara joutui tekemään enemmän töitä kuin olin kuvitellut.
Sauvat esiin. Lämpötila alussa oli aika korkea ja hikeä pukkasi. Kuva Elisabete Alves

Ennen CP1:lle tehtyä lopullista ylämäkinykäisyä oli muutama kilometri todella hienoa levadapolkua. Tämä kohta jäi aika elävästi mieleen ensimmäisenä kapeahkona polkuna (jyrkkää molemmin puolin) ja vesiputousten ääninä.

CP1:lle tultaessa oli kuitenkin jo selvää, että hyvä ei heilu jos pakara huutaa tässä vaiheessa niveaa, joten aloin lyhentää nousuaskelta ja siirtää kuormitusta enemmän reisille. Alunperin olin kuvitellut hölkkääväni osan ylämäistä, mutta mäet olivat loivemmissakin kohdissa yksinkertaisesti liian jyrkkiä tälläiselle harhakuvitelmalle.

Ensimmäinen todellinen alamäki lähti CP1:ltä ja tässä kohdassa tuli selväksi, ettei oma tekniikka riitä näissä tasohyppelyissä sujuvaan juoksemiseen. Ilmeisesti Mario Brosin pelaaminen ei pikkupoikana ole mennyt ihan pieleen, koska silti sain eniten porukkaa kiinni alamäissä. Mielenkiinnolla haluaisin nähdä miten kärki nakutti nuo jyrkimmät alamäet. Alamäkiä voi hahmotella mielessä, jos kuvittelee Kolin Sammakkovaaran rinteen jyrkemäpänä ja jatkuvaksi 500m vertikaalisti (eli rinne joka tullaan Vaarojen kilpailussa ylöspäin ennen ryläystä).

Ylänkö ja yksin menoa

CP2:lle tultiin reipasta alamäkeä ja en muista juurikaan muita juoksijoita nähneeni eli ilmeisesti mentiin aika tasatahtia muiden kilpailijoiden kanssa. CP2:lla oli mukavia portugalilaisnaisia tarjoilemassa juomaa. CP2:lta lähdettiinkin sitten todella jykevään ylämäkeen ja naiset huutelivat perään "prepare yourself".


Huoltopisteillä oli mukavasti kaikkea erilaista. Appelsiinin palat olivat oma suosikki. Kuva Aurélio Davide

Ylämäessä pakara vain puutui ja puutui enemmän vaikka yritin työntää etureisillä. Pari kertaa kävi mielessä että näinköhän se kankku vielä leikkaa totaalisesti kiinni. Ylämäen lopussa sain kiinni norjalaisen joka valitteli jalkojaan ja mäkien jyrkkyyttä. Turistiin siinä kiivetessä vähän polkujuoksusta ja aikaisemmista kisoista. Heppu jaksoi roikkua vielä ylämäen loppuun asti mukana, mutta kun lähdettiin laskuun ja ylängölle niin toivoteltiin hyvät loppukisat. Tästä eteenpäin tulikin mentyä aika yksinään ja odottelin jo auringon nousua. Valoisaa taisi tulla noin 50km kohdalla.

Nunnien laakso eli puoliväli ja pidempi tauko

Nousussa CP4:n ja CP5:n välillä sain katsekontaktin useampaan edellä menevään. Yhden kaverin yllätin lounastauolta vuorenrinteeltä ja hän yritti tarjota myös meikäläiselle leipää. Mikäpäs siinä olisi ollut toisaalta viettää piknikiä kun maisematkin oli kohdillaan.


Piknikille olisi ollut tarjolla mukavia maisemia.

Kun vihdoin lähdettin laskuun kohti Nunnien laaksoa tyhjensin toisen juomapullon, koska ajattelin toisessa pullossa olevien rippeiden riittävän hyvin laskun ajaksi. Juuri ennen laakson pohjaa sain kiinni yhden juoksijan joka yllättäen pysähtyi ja alkoi napsimaan kuvia meikäläisestä. Tein muutamat Usain Bolt -tuuletukset ja jatkettiin siitä sitten yhtä matkaa kohti leimausta. Mies osoittautui saksalaiseksi ja hieman kyselin, että missä asustelee ja treenailee. Selkeästi alamäki oli kuitenkin vähän vaikeata kaverille, joten rullailin lopulta edellä huoltopisteelle.

Pilvimeri oli vaikuttava paikoitellen ja vaahtosi mukavasti vuorenrinteitä vasten.

Nunnien laaksossa oli tuttuja kannustamassa. Tällä huoltopisteellä oli jälleen tarjolla riisiä ja kastiketta, joten lautasellinen naamaan ja hieman rupattelua samalla kun vaihdoin kamat päivää ja loppurutista varten. Nappasin lippiksen ja aurinkolasit aurinkoa vastaan ja strategisten paikkojen uudelleen rasvaus. Vaihdoin myös paidan ja sukat. Aikaa kaikkeen häsäämiseen tuhraantui 15 minuuttia, mutta silti unohdin täyttää vesipullot. Tajusin tämän noin 500m huoltopisteen jälkeen. Puntaroin reittiprofiilin avulla hetken vaihtoehtoja, että jatkanko noin desillä huipulle vai käännynkö takaisin ja käyn vielä täyttämässä pullot. Päätin jatkaa ja edetä rauhallisemmin, ettei hikoilu yllätä. Jälkeenpäin uskoisin tehneeni oikean ratkaisun vaikka seuraavalla huoltopisteellä olikin kuiva olo.

Fernando Alonso

Samoihin aikoihin kun tajusin pullojen olevan tyhjät, kipitti reipas nuori mies täydessä Salomonin sotisovassa rinnalle. Armoton pälpätys espanjaksi. Totesin herralle, etten ymmärrä sanaakaan espanjaa. Sama puhe jatkui noin pari minuuttia kunnes mies meni hetkeksi vaiteliaaksi ja mietti selkeästi jotain ja sai lopulta kakistettua ulos sanan ’name’. Heitin kättä ja esittelin itseni. Kerroin olevani Suomesta ja sen kaveri selkeästi tajusi, koska rupesi pauhamaan jotain F1:sistä. Kaveri tunnusti selkeästi punaista väriä ja oli Fernando Alonson fani. Tultiin hyvin juttuun vaikka kumpikaan ei tainnut juurikaan toista ymmärtää. Sain lisäksi selville, ettei kaveri juokse ikinä asvaltilla ja että jaloissa oli jo alkanut vähän painamaan. 

Nunnien laaksosta lähdettäessä reitti lähtee nopeasti jyrkkenemään kohti kisan korkeinta huippua. Espanjan kaveri alkoi hiipua mäessä kunnes menetin jo näköyhteydenkin. Työntelin sauvojen avulla tasaista vauhtia ja ilmeisesti sauvattomuus alkoi tökkiä espanjalaisella jyrkässä mäessä. Tovi tästä ja kuului hirveä pauke alapuolelta ja mutisin itsekseni, että mitäköhän se kaveri siellä touhuaa. Ei aikaakaan kun punainen hiippari ilmestyi taas taakse ja nyt puustatehtyjen sauvojen kanssa.

Osoitin omia sauvoja espanjalaiselle ja kyselin, että miten hänen uudet sauvat toimivat. Kaveri hihkaisee takaa, että ”aluminium” ja sauvoo meikäläisen kiinni. Huipulle kun päästiin osat vaihtuivat ja espanjan mies ryhtyi vetojuhdaksi. Saman hepun kanssa jatkettiin sitten muutamat huoltopisteet ja aina huudeltiin toisemme liikkeelle huoltopisteiltä - ”Vamos!” 

Pico Ruivolla (CP6) oli pullounohduksen seurauksena takki tavallista tyhjempi, joten huolehdin tässä vaiheessa vähän reippaamman nestetankkauksen ennen kuin jatkoin Pico Areeirolle.

Pilvistä oli, mutta silti huipulla näki hyvin.


CP7:lla eli Pico Areeiron huipulla oli taas tuttuja katsomassa ja myös sapuskaa tarjollaa. Innoissani kaikesta tästä unohdin jälleen täyttää pullot. Päätin kuitenkin olla taas palaamatta ja jatkaa muutamalla suullisella seuraavalle leimaukselle, koska reitti oli pääosin alamäkeä sinne. Tässä vaiheessa espanjan kaveri tipahti kelkasta.

Loppukiri

Geelejä tuli alkumatkasta otettua kellon tahdissa ja huoltopisteillä söin aina, jos siellä oli jotain tarjolla. Parhaiten upposivat appelsiinin palat (lieneekö johtunut nestehukasta) ja juusto. Ruoka ja lihaliemi maistui aina kun niitä oli tarjolla. Viimeiset 30 kilometriä tulivat enemmän ja vähemmän pelkällä kokiksella, appelsiinin paloilla ja juustolla. Onneksi oli matkassa muutamia erimerkkisiä geelejä, koska kun toiset rupesivat tökkimään niin toisia saattoi vielä saada alas.

Juuri ennen CP10 sain pitkästä aikaa kiinni oman sarjani juoksijan. Kyselin, että onko kaveri ok ja sain vastaukseksi, että kaikki muuten kunnossa, mutta ei pysty enää kuin kävelemään ja sitäkin kivuliaasti eli keskeytys olisi luvassa seuraavalla huoltopisteellä. Toivotin tsempit ja jatkoin loikkimista alamäkeen. CP10:llä sain kuulla olevani 11. pisimmän matkan juoksija ja että 10. on edelläni muutaman minuutin päässä.

Lopussa oli vielä muutama hieno levadapätkä, mutta nousut ja laskut olivat jo selkeästi loiventuneet. Välillä meno saattoi jopa muistuttaa juoksua. Reitin hienoimmat paikat osuivat kuitenkin selkeästi ensimmäiselle 70km:lle vaikka ei loppukaan mikään kammottava ollut. Ehkä ainoa miinus reitissä oli lopussa muutaman kilometrin mittainen tie, joka oli tylsähkö juosta. Tiellä tuli paljon vastaan 85-sarjan juoksijoita huonossa kunnossa kävellen, voin vain kuvitella kuinka masentava pätkä tuo heille oli.

Yhdellä levadapätkällä taakseni ilmestyi kuin tyhjästä juoksija ja päättelin juoksuvauhdista menijän olevan väkisinkin samasta sarjasta. CP11:lle saavuttiinkin sitten melko samanaikaisesti. En ollut nähnyt tätä saksalaista aikaisemmin joten ajattelin, että joko kympin täytyy olla tässä tai sitten kaveri on tullut takaa todella raivokkaalla vauhdilla. Pääsin lähtemään huoltopisteeltä ennen saksalaista ja päätin, että kyllä nyt sen verran pitää rutistaa, että vaikka kymppiä en saisi kiinni niin ainakin sijoitus 11. säilyy.

Maaliviivalle

Noin kilometri ennen maalia eksyin ensimmäisen ja ainoan kerran reitiltä. Jatkoin tietä pitkin ylämäkeen kun reitti taittui alaspäin kaupunkilevadalle. Ennätin mennä noin 500m väärään suuntaa kunnes aloin hieman ihmetellä reitin suuntautumista ja merkintöjen puutetta. Onneksi pysähdyin heti tässä vaiheessa ja juoksin takaisin. Pari ohittamaani muun sarjan juoksijaa oli ennättänyt tällä välin edelleni ja mietiskelin, että näinköhän kerkesi saksalainenkin pujahtamaan tässä välissä ohi. Loppu tulikin pienessä ketutuksessa hyvällä vauhdilla. Noin muutama sataa metriä ennen maalivivaa harmitus kääntyi jo kuitenkin hymyksi.

Kello pysähtyi lopulta aikaan 19:02:48 ja sijoitus oli 10. Voittajan aika oli 15:37:37 eli melko paljon tuli ajallisesti takkiin voittajalle, mutta olen silti ihan tyytyväinen omaan juoksuun.

Tovi oman maaliintuloni jälkeen maaliin saapui myös espanjanjalainen. Kävin heittämässä yläfemmat kaverin kanssa ja nappasin myös tulkin mukaan. Oli pakko kuitata kaverille, että löysin siihen yhteen alamäkeen vielä ”Kimi Räikkösen vaihteen”.

Viiltävä loppuanalyysi

Jos oikein tulkitsin väliaikoja, niin hävisin kärjelle noin 2,5h ylämäissä ja 1h sitten alamäkivoittoisilla osuuksilla. En silti usko, että ylämäet olisivat suhteessa se poskettomasti heikompi osa-alue, koska kisassa nyt vaan satutaan viettämään niissä ylämäissä suurempi osuus kisan kokonaisajasta. Kisatuloksen kannalta ehkä kuitenkin kannattaisi panostaa ylämäkiharjoitteluun ;) Parannettavaa on siis edelleen monella osa-alueella ja kyllähän se meno siellä kisassa välillä oli kuin hidastetusta elokuvasta. 

Lihaskunto ja -kestävyys etenkin tukilihasten osalta on hyvällä mallilla, koska kisa meni ilman ongelmia läpi. Juoksutekniikassa on tapahtunut suuria parannuksia, koska hyvä matkavauhti irtoaa helpoilla osuuksilla itsestään ja juokseminen loppupuolella ei tuottanut vaivaa edes pääkopalle. En tainnut myöskään tulla kilpailussa kertaakaan ohitetuksi oman sarjani juoksijoiden toimesta, jos ei lasketa ensimmäistä kilometriä. Tässä varmaan positiivisimmat asiat.

Heikosti menikin sitten tasohyppely alaspäin ja jyrkät ylämäet. Nousuissa voima jaloissa ei riitä parempaan vauhtiin ja etenkin porrasmaiset jyrkät nousut olivat myrkkyä. Isoilla loikilla alaspäin (pudotusta siis paljon yhdelle askeleelle) tultavat rinteet tuottivat päänvaivaa ja huomasin, ettei rutiini riittänyt näissä. Tälläiset todella hankalat alamäet pitäisi mielestäni kyllä tulla lihasmuistilla ja ilman suurempia miettimisiä.

Yksinkertaisuudessaan vastaus on, että jostain pitää saada vauhtia lisää ja sitä lähdetään hakemaan seuraavilla treeeniteknisillä muutoksilla:
  1. Enemmän voimaa jalkoihin. Aion tehdä enemmän lihaskuntoharjoittelua ja lisäksi voisi olla välillä mäkiharjoittelua lisäpainoilla. Lisäksi voimansiirtoa kävelyyn pitää harjoitella.
  2. Juoksutekniikan parantaminen. Tämä on ollut viimeisen puolen vuoden johtava teema ja aion sitä edelleen jatkaa, koska kilpailuissa hyvä perusvauhti on vain välttämättömyys ja lisäksi helpottaa kisan läpäisyä. Telakkakin pysyy loitolla paremmin.
  3. Alamäkitekniikan parantaminen. Suunnitelma on lisätä alamäkiharjoituksiin huomattavasti vaatimuustasoa ja viedä treenit kauas omasta mukavuustasosta. En vain ole vielä keksinyt tähän sopivaa harjoitusta.
Näillä askelmerkeillä siis eteenpäin ja suuntana PTL muiden herkullisten kisojen kautta.

Arvosana itselle ja kisalle

Oma kisa oli mielestäni ihan kiitettävä kokonaisuus vaikka tuli taas oppirahoja maksettua. Kisatapahtuma oli todella hyvin järjestetty. Ennakkoinformaatiossa ja ilmeisesti kisan aikaisessa seurannassa olisi ollut parantamisen varaa, mutta itse kisassa sai painaa hyvillä mielin. Reitti oli todella huikea!

Kisavarustus

- yöllä kaksi buffia, toinen päässä ja toinen varalla laitettavaksi kaulaan
- päivällä lippis ja aurinkolasit
- Black Diamond Icon -päälamppu, varalamppuina ja takalamppuna Petzlin e-Lite
- UD:n Jurek 2.0 -reppu
- kengät Inov-8 Talon 212, varalla puolessa välissä toiset samanlaiset ja järeämmät Inovit
- Black Diamondin Ultra Distance -sauvat
- normaalit juoksushortsit ja juoksupaita
- irtohihat
- kompressiosäärystimet (ei niinkään kompression takia vaan vastaavat kuin irtohihat eli lämmittämässä)
- geelejä taisi mennä noin 10-12 kappaletta
- 2 palaa suklaata söin, muut omat herkut kannoin repussa koko matkan

Linkkejä muualle

Vilpun kisaraportti (Onnittelut komeasta ajan parannuksesta!)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti